Musiikkiterapia
Musiikkiterapia on lääketieteelliseen kuntoutus- ja hoitokäytäntöihin sekä tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa musiikin avulla tapahtuvaa kuntoutusta. Musiikkiterapian avulla on mahdollista auttaa asiakkaita, joilla on sanallisia ja tunneilmaisun vaikeuksia, neuropsykologisia pulmia, sosiaalis-emotionaalisia ongelmia tai kehitysvammaisia. Näissä tapauksissa tarvitaan verbaalisen psykoterapian sijasta tai sen ohella sanatonta lähestymistapaa kommunikoinnin ja itseilmaisun tukemiseksi. Musiikkiterapian menetelmien avulla on mahdollista työskennellä hyvin erilaisten ja eri ikäryhmiä edustavien asiakkaiden kanssa. Musiikkiterapia ei vaadi aiempaa soittotaitoa tai harrastaneisuutta, kuntoutus suunnitellaan asiakaslähtöisesti soittoon, lauluun, musiikin kuunteluun tai muuhun musiikilliseen toimintaan perustuen. Musiikkiterapia voidaan toteuttaa tarvittaessa asiakkaan kotona tai hoitokodissa.
Moderni musiikkiterapia?
Moderni musiikkiterapia sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa. Sotaveteraaneja hoitavassa sairaalassa huomattiin, että psyykkisiäongelmia voidaan hoitaa tehokkaasti musiikin avulla: pelkotiloja voidaan rauhoittaa, tunteita voidaan ilmaista ja kuntouttaa fyysisiä ongelmia. Pian musiikin käyttöä erilaisissa hoitolaitoksissa alettiin lisätä ja musiikkiterapian käyttö lisääntyi nopeasti. Yhdysvalloissa musiikkiterapia otettiin joidenkin yliopistojen opetusohjelmaan jo 1940-luvulla.
Freudin psykoanalyysista alkaen ja sen myötä psykoterapian kehittymiseen ”puhehoidoksi”, jossa kielellä on ollut keskeinen asema, on ollut vaikeaa mieltää musiikkia itsessään hoitavaksi tai osaksi psykoterapiaa, koska kieli valtasi keskeisen aseman psykoterapian kliinisessä kontekstissa. Freud (1964) kuitenkin kiinnitti huomion psykoterapian ei-kielellisiin merkityksiin; fyysisiin oireisiin, unikuviin ja etenkin tunteiden siirtoon potilaan ja terapeutin välillä. Keskeisenä kommunikaation muotona ja terapian välineenä toimi psykoanalyysissa kuitenkin kieli, jonka Freud unen ohella viittasi olevan tie piilotajuntaan esimerkiksi virhetoiminnoissa, vitseissä ja -sanonnoissa, niin sanotuissa ”freudilaisissa lipsahduksissa”. Puhuttu kieli otti hoidon kannalta paikan nähdä psyyke ja mieli usein vain kielellisten havaintomallien kautta sivuuttaen ihmisen sisäisen kokemuksen kannalta kuitenkin ensisijaisemmat elämykselliset ja ei-kielelliset merkitykset ja mielikuvat, joita musiikki ja muut taidemuodot edustavat. Vasta viimeaikainen psykologian kokeellinen vauvojen havainnointitutkimus ja siinä tapahtuvan äidin ja lapsen sanattoman vuorovaikutuksen luonteen ymmärrys, missä on havaittu olevan musiikille ja tanssille ominaista rytmiä ja eläytymistä, on nostanut psykoterapeuttien kiinnostusta ei-kielelliseen kommunikaatiota kohtaan. Tämä on tehnyt psykoanalyysinkin kannalta luontevammaksi ymmärtää psykoterapeuttisessa vuorovaikutuksessa tapahtuvan myös ei-kielellisiä, vuorovaikutukseen perustuvia oivalluksia sekä samastuksia ja jopa oppimista. (Musiikkipsykoterapia, S. Alanne 2014, 15-16).
Musiikkipsykoterapian ”äitihahmoina” voidaan pitää Juliette Alvinia, joka kehitti Free Improvisation Music Therapy -mallin 1950- luvulta alkaen, sekä Mary Priestleytä, joka kehitti Analytical Music Therapy -mallin Iso-Britanniassa. Molemmat musiikkiterapian koulukunnat edustavat psykodynaamista viitekehystä. Alvinin ja Priestleyn pioneerityö musiikkiterapian menetelmien, teorian ja koulutuksen alueilla loi perustan modernille musiikkipsykoterapialle. Nykyään Jyväskylän yliopistossa toimii musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos, jossa on mahdollista opiskella musiikkiterapiaa.
Onko musiikkiterapia uusi hoitomuoto?
Musiikkiterapialla on pitkä historia Antiikin Kreikasta alkaen, jossa useat lääkärit, kuten lääketieteen perustaja Hippokrates, hoitivat potilaitaan esimerkiksi rauhoittavalla musiikilla. Antiikin Kreikan lääkäreiden toiminta ja musiikin hoidollinen käyttö oli systemaattista ja rationaaliseen ajatteluun perustuvaa hoitoa. Lääkärien rationaalinen toiminta oli merkittävä askel kohti eriytyneempää ajattelua aikaisemmista maagisuuteen perustuvista hoidoista, joissa esimerkiksi alkukantaisissa kulttuureissa demonit ja henget ajateltiin olevan sairauksien takana, joihin pyrittiin vaikuttamaan esimerkiksi loitsuilla ja maagisilla rituaaleilla, jotka sisälsivät myös tanssia ja musiikkia. Lääkärien toiminta merkitsi varsinaisen lääketieteen ja samalla myös musiikkiterapia-tieteen syntyä länsimaisessa mielessä. Yhä edelleen Afrikan kulttuureissa vaikuttaa musiikin maaginen perinne, jossa musiikilla ja sen rytmeillä ja lauluilla, ajatellaan saatavan yhteys jumaliin ja sitä käytetään edelleen parantavissa riiteissä ja osana hoitoa. Etelä-Amerikan kulttuureissa, esimerkiksi Perussa käytetään musiikkia osana shamanistia riittejä. Aasiassa musiikkia on käytetty mietiskelyyn ja parantamiseen, joka länsimaisessa modernissa psykoterapiakulttuurissa liittyy meditatiivisiin psykoterapian piirteisiin ja menetelmiin, kuten mindfulness-työskentelyyn kognitiivisessa terapiassa ja itsetarkasteluun ja mielikuvatyöskentelyyn psykoanalyysissa ja musiikkipsykoterapiassa. Islamistisissa kulttuureissa on edelleen shamanistisia rituaaleja, joissa parantaja menee transsiin.
Aristoteleetä (384–322 eaa.) voidaan pitää musiikkiterapia-tieteen perustajana etenkin musiikkipsykoterapian teorian näkökulmasta. Musiikkiterapian kannalta merkittäviä ajattelijoita ja tieteilijöitä oli myös Platon (427–347 eaa.). Hän uskoi eräänlaiseen musiikin suotuisaan tai epäsuotuisiin moraalisiin vaikutuksiin persoonallisuuden kasvamisen kannalta yhdistäen ne musiikin harmonian, sävelen ja rytmin ominaisuuksiin. Pythagoras (582–496 eaa.) käytti musiikkia mielenterveyspotilaiden hoitona nimittäen työtään musiikilliseksi lääketieteeksi. Musiikilla ja tuon ajan lääketieteellä olikin yhteinen Jumala nimeltään Apollo, joka sopi ajan holistiseen maailmankuvaan, jossa luonnon järjestys ja sopusointuisuus merkitsi terveyttä. Epäjärjestys nähtiin sairautena ja häiriönä kosmoksen järjestyksessä. Musiikin harmonian ja eri sävel skaalojen ajateltiin tuon ajan tieteellisen käsityksen mukaan heijastavan kosmoksen järjestystä ja matemaattisia suhteita.
Antiikin filosofit pohdiskelivat musiikin vaikutuksia ihmisen mieleen, esimerkiksi Aristoteles (1997) kuvasi katarsis-opissaan musiikin tunteita puhdistavaa ja vapauttavaa vaikutusta. Aristoteleen mukaan musiikki jäljittelee (kreikk. mimesis tarkoittaa jäljittely; lat. = imitatio) välittömästi tunteita tai mielen tiloja: herkkyyttä, vihaa, rohkeutta, itsehillintää ja niiden vastakohtia. Platon tarkasteli valtio-opissaan musiikin haitallisia vaikutuksia nuorisoon. Aristoteleen mielestä huilun ääni oli enemmän stimuloivaa kuin rauhoittavaa ja hän piti huilua seksuaalisena soittimena, mikä saattoi johtaa moraalittomuuteen. Tästä leikkaus nykyaikaan, jossa esimerkiksi sähkökitaran soittaminen rock-musiikissa symboloi vahvasti fallisuutta, kun tarkastelee esimerkiksi Elvis Presleyn tai Jimi Hendrixin tunnettuja esiintymisiä ja niiden avointa seksuaalista virittyneisyyttä. Pythagoras käytti musiikkia ja liikettä tukemaan emotionaalista terveyttä. (Musiikkipsykoterapia, S. Alanne 2014, 23-24). Musiikin hoidollisia vaikutuksia on aloitettu tutkimaan tieteellisesti viime vuosisadan puolella, eli musiikkiterapia on käsitteenä vielä varsin nuori.
Luettavaa:
Musiikkiterapia auttaa masennuksen hoidossa
Musiikin aivotoimintaa parantava vaikutus
Musiikin vaikuttavuus aivojen kuntoutuksessa
Katseltavaa:
Why I Want to Change the World with Music Therapy
Music Therapy and Autism Connect